Itämeri, jonka kadotimme

Pulloposti 46
Sergei Balujev
Journalisti

Pullopostin kesäsarjassa keskitetään katse Venäjään, sen historiaan ja maan nykytilanteeseen.

Me täällä Pietarissa elämme Itämeren äärimmäisessä nurkassa. Ja Suomenlahden äärimmäisessä nurkassa. Tätä nurkkaa sanotaan meillä Markiisin lätäköksi. Markiisi Jean-Batiste de Traversen, joka vaikka olikin ranskalainen, palveli Venäjän meriministerinä. Hänen aikanaan säästettiin kaukaisista tutkimusretkistä – venäläiset laivat eivät purjehtineet Kronstadtia kauemmas (Pietarista Kronstadtiin on 25 kilometriä), siksi tätä pientä akvatoriota sanottiinkin Markiisin lätäköksi. Ja nyt emme pääse ulos tästä lätäköstä. Koska suoritamme Ukrainassa sitä, mitä Venäjän viranomaiset vaativat kutsumaan erikoisoperaatioksi (jos kutsuu toisin, sakotetaan tai jopa nostetaan rikossyyte, mikä ei ole erityisen miellyttävää). Tietysti me olemme itse syyllisiä siihen, että tämä erikoisoperaatio alkoi eikä pääty. Tai syyllinen on vain Putin, eikä tämä kuulu meihin mitenkään? Pietarissa sotatoimien vastustajien joukossa ovat alkamassa kiistat siitä, onko vai eikö ole kollektiivista syyllisyyttä siihen, mitä tapahtuu Ukrainassa (mutta tästä myöhemmin). Aluksi siitä, miten me ymmärrämme Itämeren.

Jos kysyy venäjänmaalaiselta kansalta, onko Itämeren rannoilla asuvilla ihmisillä jotakin yhteistä, niin he sanovat, että Itämeren piirin asukkaat ovat perinpohjaisia, verkkaisia ja karuja. Ja kansa muistaa ehdottomasti anekdootin virolaisista tai suomalaisista – niiden anekdoottien sankarit ovat äärimmäisen mietteliäitä ja hitaita, huumori perustuu siihen. Pietarilaisista en ole kuullut vastaavia anekdootteja, vaikka venäjänmaalaisten keskuudessa elää vakaumus, että Pietarin asukkaat ovat suunnilleen samanlaisia. Pietarilaisetkin ovat verkkaisia ja meditatiivisia. Moskovalaiseen verrattuna pietarilainen tekee vähemmän työtä ja juo enemmän. Tämä selittyy helposti: aktiivisimmat provinsiaalit muuttavat tekemään uraa Moskovaan ja ne, jotka haluavat rennompaa ja intellektuaalimpaa elämää – muuttavat Pietariin.

Kuten historioitsija Lev Lurie on todistellut monet vuodet, pietarilainen eroaa perustavaa laatua olevalla tavalla moskovalaisesta. Hän nousee aamulla myöhemmin ja käy myöhemmin nukkumaan. Hän keskustelee hiljaisemmalla äänellä kuin moskovalainen ja pitää suurempaa etäisyyttä. Hän saa pienempää palkkaa ja arvostaa siksi työtään vähemmän. Pietarilaiselle on paljon suurempi merkitys asioilla, joilla ei ole mitään yhteyttä rahan ansaitsemiseen. Pietarilainen tietää esimerkiksi 183 renessanssitaiteilijan nimet, mutta ei saa tästä mitään tuloa. Se on täysin epäitsekästä tietoa. Määräävää pietarilaiselle on läheisyys Suomeen. Pietarilainen käy tilastojen mukaan viisi kertaa useammin Suomessa kuin Moskovassa. Suomalaiset ovat pietarilaiselle läheisempiä kuin moskovalaiset. Ylittäessään rajan pietarilainen alkaa käyttäytyä kuin suomalainen ja jopa suomalaista paremmin, koska ymmärtää - hän on Euroopassa. Helsinki näyttää suomalaisten asuttamalta Pietarilta. Ja jos Pietari puhdistettaisiin ja asutettaisiin suomalaisilla, se muistuttaisi rehevöitynyttä Helsinkiä.

Jos kysyy keskimääräiseltä venäjänmaalaiselta Itämeren alueesta, hän muistaa hädin tuskin suuren Pohjan sodan Ruotsia vastaan, ja edistyneemmät venäjänmaalaiset puhuvat Hansaliitosta ja siitä, että Novgorodin maa oli jo silloin osa Eurooppaa (mikä tietenkään ei ole aivan totta). Ja kaikki olisi voinut käydä näillä seuduilla toisin, ellei olisi ollut ortodoksiaa, joka keskiajalla tyrkkäsi Novgorodin ja Pihkovan tasavallat Moskovan suuriruhtinaiden käsiin – olkoonkin että julmien, mutta samanuskoisten. Tosiasiassa mitään keskivertoa venäjänmaalaista ei ole olemassakaan. Jos suuressa Novgorodissa kanssanne puhutaan Hansasta ja kauppatiestä Lyypekistä Ilmajärvelle, niin Uralilla kertomus Itämerestä rajoittuu muutamaan yleiseen sanaan, koska Uralin asukkaille läheisempi on heidän vuori- ja kaivossivilisaationsa. Siperialaisille taas pääkaupunki on Novosibirsk, ja kaikki, mikä tapahtuu Moskovassa ja Euroopassa on kaukana ja tuskin kiinnostavaa.

Eri asia on Pietari, kaupunki, joka elää myyteistä. Kaikki ne vahvistavat sen kuulumisen Eurooppaan ja sen asukkaiden erityisen mentaliteetin. On esimerkiksi myytti siitä, että tsaari Pietari Suuri perusti kaupungin paljaalle suolle vuonna 1703. Toisaalta se on totta – perusti oikeasti. Toisaalta – satua. Koska täällä ennen häntä oli ruotsalainen kaupunki Nyen (Nevanlinna). Tai legenda pietarilaisista, jotka eroavat voimakkaasti Venäjän muusta väestöstä, koska Dostojevskin henki vaikuttaa heihin vahvasti. Katsot näitä pietarilaisia – ikään kuin samanlaisia kuin muutkin venäjänmaalaiset. Mutta tänne mitä erilaisimmista kaupungeista muuttaneet assimiloituvat välittömästi eivätkä enää halua sanoa ”leipäkyrsä” («булка хлеба») kuten moskovalaiset, jotka eivät pidä itseään erityisenä pietarilaisena kansakuntana.

Ennen Itämeren piiri oli vieressä; istuit Allegroon ja 3,5 tunnin päästä olet Helsingissä, istuit bussiin – 6 tunnin kuluttua Tallinnassa, ja puolentoista päivän päästä Tukholmassa. Ennen tyypillinen pietarilainen keskustelu: olen lähdössä opiskelemaan Kalmariin, teen matkan Nordkappille Inarin kautta, lähden workshopiin Riikaan. Eurooppa oli niin lähellä. Nyt ei mitään tätä ole – Allegro peruutettiin, lautat eivät kulje, lentokoneet eivät lennä. Koska pakotteet. Ja me kaikki olemme vastuussa siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa.

Venäläiset sotatoimien vastustajat jakautuvat niihin, jotka väittävät, että heissäkin on syyllisyyttä tapahtuneeseen, ja niihin, jotka sanovat, että mitään kollektiivista syyllisyyttä Putinin toimiin ei ole eikä voi olla. Ja vastatkoon Venäjän presidentin teoista hän itse ja ne, jotka tukevat häntä. Tällaisia argumentteja minulle luetteli aspirantti yhdestä pietarilaisesta yliopistosta: ”Meille sanotaan, että jokainen venäjänmaalainen on syyllinen siihen, että erikoisoperaatio alkoi. Ja että meidän kaikkien pitää hävetä. Mutta miksi minun pitäisi hävetä? Venäjä olemme me. Mutta Kreml – me emme ole. Me emme valinneet sotaa, meitä ei siitä kysytty. Me ja Kreml olemme eri navoilla. Me emme valinneet tätä valtaa. Miksi siis pitäisi hävetä? Me menimme osoittamaan mieltä, joka toinen sai muutaman vuorokauden arestia eikä se ole muuttanut mitään. Meillä on nyt vähemmän rahaa, me menetämme mahdollisuuden opiskella ja työskennellä ulkomailla, emme voi matkustella, meille ei tule muusikkoja, meillä ei näytetä ulkomaisia elokuvia… Läntiset pakotteet lyövät eniten Putinin vastustajia. Vaikka Venäjällä meistä ei riipu mikään: niin on ollut maamme koko historian ajan…”

Virallisten gallupien mukaan Ukrainan erikoisoperaatiota kannattaa 80 prosenttia venäjänmaalaisista. Tosin riippumattomat sosiologit epäilevät näitä lukuja: sanotaan, että pitää ottaa huomioon vastaamisesta kieltäytyvien määrä ja se, että Venäjällä ei haastattelijoille puhuta totta, vaan pelkästään sitä, mitä odotetaan, niin on vaarattomampaa. Subjektiivisten käsitysteni mukaan 25 prosenttia venäjänmaalaisista on sotatoimia vastaan, 25 prosenttia aktiivisesti puolesta. Ja vielä 50 prosenttia yrittää olla ajattelematta tätä. Heidän argumenttinsa:
päälliköt Kremlissä selvittävät asian jotenkin. Ongelma on siinä, että yhteiskunnan eri ryhmien välillä ei ole keskustelukanavia, Putinin vastustajat eivät voi vakuuttaa hänen kannattajiaan puolelleen. Tähän on syyllinen tietysti Venäjän valtiontelevisio (ja sitä katsovat ne, jotka hyväksyvät sen, mitä se näyttää). Mutta lisäksi vaikuttavat ihmisaivojen erikoisuudet. Me kaikki ajamme kaiken uuden informaation jo muotoutuneen maailmankuvan kehikkoon. Erikoisoperaation vastustajat uskovat sitä, mitä läntiset tai ukrainalaiset sivustot kirjoittavat, Putinin kannattajat sitä, mitä Venäjän televisio puhuu. Heti kun ihminen on uskonut jonkun faktan, hän kieltää kaiken mikä on vastoin hänen vakaumuksiaan. Hän näkee vain sen, mitä haluaa nähdä. Jos yrittää osoittaa Putinin kannattajalle jotakin, hän ensin suuttuu kuulemastaan ilmoituksesta, sitten esittää argumentteja oman asenteensa puolesta, sitten uskoo siihen yhä vahvemmin. Kuten Mustan joutsenen teorian keksinyt Nassim Taleb kirjoittaa (onko tarina taistelutoimista Ukrainassa muuten Musta joutsen vai ei?), kun joku yrittää muuttaa näkökantaamme – olkoon se vaikka virheellinenkin – se johtaa päinvastaiseen tulokseen. Siksi yhteisö Venäjällä on jakaantunut ja niin kauan kuin televisio toimii, ei ole toivoa, että siitä tulisi yhtenäinen.

Ensimmäisen kerran pääsin Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle vuonna 1989 – Kööpenhaminaan. Sen jälkeen, kun kahdeksantoistavuotias Matias Rust oli laskeutunut Cessnallaan Moskovan Punaiselle torille, Euroopassa syntyi liike Next Stop Soviet. Sen idea oli, että hajotetaan Neuvostoliiton eristäytyminen henkilökohtaisten kontaktien avulla. Ja niin Kööpenhaminan yliopiston opiskelijat kutsuivat meidät, muutaman nuoren toimittajan Leningradista. Ja näkemämme muodostui meille shokiksi. Rahaa tanskalaisilla opiskelijoilla oli vähän, he asuttivat meidät vuokraamiinsa huoneistoihin. Yhden huoneiston seinällä (minä juuri asuin siinä) riippui taideobjektin ominaisuudessa alusvaatteita, ja asujaimet liikkuivat esitellen rintaliivien olkaimia (silloin Neuvostoliitto oli hyvin puritaaninen maa, ei voitu kuvitellakaan alusvaatteita seinällä, ei rintaliivien esittelyä). Toisessa huoneistokommuunissa asui yhdessä ystävättärensä kanssa Kööpenhaminan apulaiskaupunginjohtaja (sellaista Venäjällä ei voinut kuvitella silloin eikä nytkään). Lisäksi opiskelijat tienasivat meidän avullamme vähän: järjestivät illanvieton, jossa olut oli ilmaista (sopivat Carlsbergin kanssa), ja ottivat pääsymaksua tilaisuudesta, jonne, kuten seisoi ilmoituksissa, tulee osallistumaan oikeita venäläisiä. Me olimme ällistyneitä moisesta kekseliäisyydestä. Vielä meille näytettiin tanskalainen vankila, tanskalainen koulu, tanskalainen olutpanimo ja vielä jotakin tanskalaista. Kaikki oli järjestetty toisin kuin meillä. Viisaammin, loogisemmin ja inhimillisemmin. Se oli läpimurto tajunnassa. Tietysti me palattuamme kirjoitimme kaikesta tästä lehdissämme. Kaikesta kuvatusta Venäjälle juurtui kunnolla vain rintaliivien olkaimet tytöillä. Ja Carlsberg, joka rakensi olutpanimoita Venäjälle, on nyt yhdessä lukuisten muiden länsifirmojen kanssa ilmoittanut poistuvansa maasta.

Suomenlahti on Pietarin alueella matala ja mutainen. Tietysti parempi sellainenkin lahti kuin ei mitään, vaikkakin viranomaiset ovat kieltäneet jopa uimisen siinä (tässä tapauksessa kansa ei tottele viranomaisia). Itämeri, joka muistuttaa oikeaa merta on etäällä – jossakin siellä, kaukaisuudessa. Ja milloin voimme päästä sinne saakka - sitä ei kukaan tiedä.

Palaa otsikoihin