Itämeri – Rauhan merikö?

Pulloposti 58
Pirkka-Pekka Petelius
Vapaa kirjoittaja
Veteraanikansanedustaja
Taiteilija

Setäni Antero toimi 1960-luvulla perämiehenä laivastolippueen vartioveneviirikössä. Olin lapsi, kun hän kertoi, kuinka eräänkin kerran hänen aluksellaan tehtiin havainto Suomen aluevesillä liikkuvasta vieraasta sukellusveneestä heidän vartioveneensä alapuolella. Huomattuaan tulleensa havaituksi, sukellusvene ajoi lähimpään syvänteeseen, sammutti moottorinsa ja hiljeni. Vartio otti välittömästi yhteyden merivoimien esikuntaan kysyen toimintaohjeita mahdollisten syvyyspommien käytöstä. Vastaus oli ehdoton kielto kaikille toimenpiteille. “Ette tee mitään”. Kaikki tiesivät, että vieras sukellusvene oli neuvostoliittolainen. Tuolloin elettiin kylmän sodan kiihkeintä aikaa eikä tämäkään tapahtuma maassamme varmasti ollut ainutkertainen. Minulle tämä on ollut vahva todiste siitä, että puheet “suomettumisesta” eivät ole olleet katteettomia.

Tätä käsitystäni ei ole mitenkään lieventänyt se, että meidän nuoriso- ja kulttuuripiireissämme 1960- luvun radikalisoitumisen ja rauhanliikkeen nousun jälkeinen vuosikymmen johti vasemmistolaisuuden ja sosialistisen maailmankäsityksen ihannointiin ja suorastaan ylistykseen. Syntyi etupäässä opiskelijoiden mutta myös työssäkäyvien nuorten kommunistinen taistolaisliike, jolle kulturellikseenkin vallankumoukseen pyrkiminen laululiikkeineen oli suurin ihanne ja toiminnan päämäärä.

Tässä hengessä syntyi myös Agit Prop-laulukvartetti, jonka ohjelmistossa vuodesta 1976 oli Jukka Parkkisen sanoittama kappale “Itämeri rauhan meri”. Jo yhtyeen nimikin kertoi koko ohjelmiston agitaatiopropagandistisesta ohjelmajulistuksesta. Ei siis pienintäkään epäilystä siitä, miltä ilmansuunnalta em. laulun “rauhan määritelmä” tuli. Se tuli Neuvostodiktatuurista, jonka toimintaan kuuluivat siis myös räikeät aluevesiloukkaukset. Tästä oivana vahvistuksena vuonna 1981 tapahtui Neuvostoliiton suureksi häpeäksi sen laivaston sukellusveneen U137:n karilleajo Ruotsin rannikolla Karlskronan edustalla.

Itämeren pitkässä kansainvälisen kauppa- ja kulttuurivaihdon rikkaassa historiassa ei ole koskaan koettu mitään niin totalitaarista aikakautta kuin Neuvostoliiton valtakausi. Itämeri on näet kautta aikain mahdollistanut sen piirissä asuville kasvua ja hyvinvointia aina mukaan lukien monisatavuotisen Hansan huippukauden. Se oli ikään kuin varhaista alkukaikua nykyiselle EU:lle sopimuksiin perustuvine kaupankäynteineen. Tämä vahvisti vapaampaa ja reilumpaa kauppaa, ehkäisi merirosvouksia sekä edesauttoi markkinatalouden kehittymistä. Merikaupassa kulki Suomesta viljaa, tervaa, silakkaa, sahtia, turkiksia, voita ja polttopuuta sekä meille päin Flanderin kankaita, nahkaa, pellavaa, eurooppalaisia lasiesineitä, viiniä, suolaa, pikeä ja taloustavaroita.    

Neuvostodiktatuurin julma aika katkaisi nämä vuosisataiset merellisen elämäntavan perinteet. Itämeren rannat suljettiin tehokkaasti ennen kaikkea omilta neuvostokansalaisilta jopa uimista myöten. Merenrannat olivat kiinni Itä-Saksasta Puolaan ja Baltian maihin. Betonibunkkerit vartioivat, niin ulkoista uhkaa kuin omia kansalaisia pyrkimästä pois neuvostoparatiisista. Enää ei Baltian kansoilla ollut vuosisataista suhdetta merelliseen elannon hankkimiseen, kalastukseen ja kaupankäyntiin. Tällaiset olivat lähtökohdat neuvostolanseeraukselle “Itämeri – rauhan meri” -käsitteelle.  Tällä nimellä vietettiin Rostockin Itämeriviikkojen musiikkifestivaalia vuosina 1958–1975.

Toki sotiakin on Itämeren piirissä käyty. Laukka / Turusen Itämeren historiaa käsittelevän teoksen mukaan 1100-luvulla on ollut 8 sotaa, 1200-luvulla 16, 1300-luvulla peräti 19, 1400-luvulla vain 7, 1500-luvulla 9, 1600-luvulla 6, 1700-luvulla 4, 1800-luvulla 2 ja 1900-luvulla 4.  Eli pitkässä juoksussa rauhoittumaan päin ollaan oltu, mutta missään tapauksessa mielestäni ei edelleenkään voida puhua “rauhan merestä”. Itämeri oli koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton raskaasti aseistama ja vartioima läntisen rajan eturintama ohjuksineen ja sotalaivoineen.

Kuten tiedämme, asein aikaansaatu rauha kätkee sisäänsä uuden kriisin siemenen. Vaikka rauhaan pyrkiminen on aina sinällään hyvä ja kannatettava asia, ei silti pidä olla naiivi eikä sinisilmäinen. Agit Prop taustajoukkoineen saattoi hyvinkin olla vilpitön ja uskoa rauhaan, mutta laajemmalla näkemyksellä ja jo silloisella tiedustelutiedolla oli selvää, että Baltian jo itsenäistyneet maat olivat Neuvostoliiton aseellisesti valloittamia ja alistamia maita. Juuri näistä maista Neuvostoliiton lopullinen hajoaminenkin myöhemmin alkoi.

Entä nyt? En voi välttyä herättämästä kysymystä, missä ovat nykyiset kulttuuripiirit rauhanvaatimuksineen. Nyt jos koska myös Itämeren piirin kulttuuriväen tulisi vaatia kestävää, eli Ukrainan vaatimat ehdot täyttävää rauhaa välittömästi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan kiristi Itämeren tilanteen vähintäänkin kylmän sodan aikaiselle tasolle. Pahemmaksikin. Kun huomioidaan, että Itämeri muodostaa maailman pisimmän demokratian ja totalitarismin välisen rajan, olisi oikeutettua herättää kysymys onko luonnehdinta Naton-sisämeri paras mahdollinen. Minusta ei. Pitää muistaa, että Venäjällä on yhä pääsy Itämerelle sekä Kaliningradin että Pietarin kautta.

Itämeri on kaikille sen piirin valtioille elintärkeä kauppakulkureitti. Se on yksi maailman vilkkaimmin liikennöidyistä sisämeristä. Venäjälle itselleenkin se on tärkeä ulkomaankaupanväylä ja siellä liikkuvat myös sen öljytankkerit. Suomella on koko ajan joko seilaamassa tai satamissa n. 2 000 laivaa miehistöineen. Meriliikenteen turvaaminen on yksi tärkeimmistä turvallisuuspoliittisista painopisteistämme. Venäjän kynnys sabotaaseille ja erilaisille hybridivaikuttamisen keinoille Itämerellä on laskenut. Luottamusta Itämeren turvallisuuteen heikentävät kokemukset Nord Stream 2 -putken neljästä räjähdyksestä sekä syksyllä 2023 Suomenlahden alittavan Balticconnector-kaasuputken vuoto ja Viron ja Suomen välisen tietoliikenne- ja telekaapelien katkomiset.    

On arvioitu, että runsaat 96 km pitkä väylä Valko-Venäjältä Kaliningradiin, tuo ns. Suwalkin käytävä on Euroopan Unionin ja Naton haavoittuvin kohta. Lisäksi Venäjä operoi aktiivisesti lähes koko Itämeren alueella. Ympäristötuhojen uhkan Itämerellä muodostavat Venäjän öljyä kuljettavien huonokuntoisten tankkerien romuralli. Suomi on kohottanut öljyntorjuntavalmiuttaan, sillä suuronnettomuudella, tahallisella tai tahattomalla olisi arvaamattoman tuhoisat ympäristövaikutukset.  Lisäksi tulee edelleenkin kohottaa varautumista Venäjän vedenalaiseen infraan kohdistuviin sabotaaseihin sekä satelliittipaikannusjärjestelmien häirintään.  Tiedostettu on jo uhka Venäjän mahdollisille ilmoituksille ylisuurista ammuntojen vaara-alueista. Tällöinhän se pääsisi laajentamaan merenkulun rajoitusalueita. On hyvä muistaa Venäjän suuret sotaharjoitukset Itämerellä 2022, sillä tämän kaltaiset toiminnot lisäävät tahatontakin eskalaatiota ja vahinkojen mahdollisuuksia.  

EU valmistelee 14:ttä pakotepakettia Venäjälle. EU:lla on tiedossaan, että pakotepaketteja kuitenkin kierretään, joten näiden pakotteiden valvonnan tehostamiseen tulisi ehdottomasti panostaa. On haaskausta määrätä uusia pakotteita, jos ei niiden toteutumista varmisteta. Taloushistorian prof. Jari Eloranta ehdottaa länsimaille harkittavaksi jopa sotilaallisen valvomisen käyttöä joillakin meriteillä eli ns. Varjolaivaston käyttöönottoa. Nythän se ei vielä tämän valmisteilla olevan paketin kohdalla mahdollista tällaisen laivaston pääsyä Euroopan satamiin. Tässä saattaa kuitenkin piillä lisäkonfliktien mahdollisuus, mutta selvää mielestäni kuitenkin on se, että järeämpiä valvontatoimenpiteitä tarvitaan.

On meri suuri, rannalta ei toista rantaa nää, mut vaikka meri erottaa se myöskin yhdistää,
Jos kansoilla on tahto ja usko yhteiseen, niin ystävyys ja rauha kulkee yli syvänteen.

Toivottavasti tämä värssy joskus toteutuu, sillä tällä hetkellä syvänne on liian suuri vielä ylitettäväksi. Rauhan meri on nyt jännitteisen uhkan meri.

Kirjoittajalta ilmestyy alkusyksystä kirja “Ensilento ja viimeinen mohikaani”. 
Lisäksi hänellä on työn alla arvo- ja merkityspohjainen pohdiskeluteos.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin