Inspiroiko Itämeri-uutisointi kehittämään uusia ratkaisuja?

Pulloposti 34
Samuli Laita
Viestintäasiantuntija
Sitra

Suomenlahden rannoilla höllyivät jälleen tänä kesänä runsaat sinileväkukinnot. Tämä ei jäänyt huomaamatta, kun Saaristomeren aamuissa himoitsin aamupulahdusta purjeveneen takakannelta. Uutisia seuraaviltakaan ei levätilanne jäänyt noteeraamatta. Pläräsin kesäkauden päätteeksi noin satakunta päämedioiden juttua, jotka kertoivat Itämeren sinilevätilanteesta, rehevöitymisestä tai ravinteista.

Osassa juttuja paneuduttiin myös kukintojen syihin, mutta vielä ovat kovin harvassa ne jutut, jossa etsittäisiin ratkaisuja tai jopa esiteltäisiin niitä.  Moni voi sanoa tässä kohtaa, että onko niitä ratkaisuja ylipäätään kovin paljoa – ja jos ei ole, niin tyhjästähän on paha niitä lehtijuttuja nyhjästä. "Voiko media kertoa yleisölle sellaisista asioista, joita ei vielä ole olemassa", huomautti eräs tuttu toimittaja taannoin minulle. "Median tehtävä on kertoa asioista, jotka ovat totta", hän painotti, kun yritin perustella tarvetta maalata julkisessa keskustelussa tulevaisuuden käytännön konkretiaa – millaista yhteiskunnan tai Itämeren tilaa tavoittelemme ja mitkä voisivat olla mahdolliset keinovaihtoehdot tavoitteeseen pääsemiseksi.

Toki onhan niitä ”totta olevia” Itämeren tilaan helpottavia ratkaisujakin esitelty tänä kesänä muutamissa jutuissa: muun muassa Aamulehti kertoi fosforia sitovasta biohiilestä, Helsingin Sanomat nosti esiin väitöksen sinileväpohjaisesta biodieselistä, Kauppalehti esitteli teollisuuden sivuvirroista valmistettavia orgaanisia maanparannusaineita ja Yle puolestaan muistutti silakan syönnin järkevyydestä ravinteiden vähentämisen kannalta.

Itämeren surkea tila on osaltaan yksi esimerkki ihmiskunnan jo liian pitkään jatkuneesta vitsauksesta: ylikulutuksesta. Paitsi että olemme hamstranneet kulutustavaroita massiivisia määriä, olemme päästäneet ravinteita liikaa vesistöihin. Talousmallimme on tullut tiensä päähän – suomalaisten kulutustahdilla tarvittaisiin neljän maapallon luonnonvarat, kun käytössämme on varat vain yhdeltä pallolta. Henkilökohtaisia ilmastopäästöjä pitää leikata neljännekseen vuosikymmenessä.

Yhteiskuntien hyvinvointi ei lisäänny tuottamalla liukuhihnoilta aina vain lisää ja lisää tavaroita tai käyttämällä lannoitteita kasvin kasvun kannalta epätarkoituksenmukaisella tavalla. Olemme matkalla kohti kiertotaloutta, jossa kulutus perustuu omistamisen sijasta palveluiden käyttämiseen. Materiaaleja ei lopuksi hukata, vaan niistä syntyy yhä uudelleen uusia tuotteita. Liiketoimintamallit kokevat täyskäännöksen – tuotteita myydään palveluna, joissa määrällisen myynnin sijaan voitto tuleekin suoritteen myymisestä. Esimerkiksi lannoitekilon sijaan kaupan onkin lannoittavuutta.

Tarvittava muutos on niin suuri, että meidän on uudistettava käsityksemme yhteiskuntamme edistyksestä. Edistyskäsityksemme uudistamisessa eivät toimi enää pussillinen vanhoja konsteja, vaan mukaan pitää saada mielikuvituksemme ja ideointikykymme venytettynä äärirajoilleen. Mikä saa mielikuvituksemme liikkeelle ja innovaatiot rahoittajien esittelypöydille? Mikä on saanut sinut keksimään uusia näkökulmia ja asioita? Itselleni – ja uskoisin että monelle muullekin – tärkeää on esimerkin voima. Kertomus, kokemus, kuvitelma jostain esimerkistä innoittaa pohtimaan sitä, mitä vastaava ratkaisu voisi olla sen aiheen osalta, joka kaihertaa omaa mieltä.

Riittääkö siis julkisessa sanassa kuvaus vallitsevasta ongelmasta – kuten sinilevätilanteesta? Väitän ettei riitä. Olemme lähtökohtaisesti liian laiskoja siihen, että me yleisönä alkaisimme omatoimisesti purkamaan analyyttisesti kuvattua ongelmaa – perehtymään juurisyihin, niihin johtaneisiin kehityskulkuihin ja takana piileviin motiiveihin, saati kuvittelemaan mahdollisia ratkaisuja.

Tarvitsemme julkiseen keskusteluun lisää kuviteltua konkretiaa. Niitä visioita, joissa piirtyy kuva Itämerenkin parempaan tilaan johtavista niin uusista kuin naftaliinista kaivetuista vanhoista ratkaisuista. Journalismin pitää pystyä paitsi luotaamaan mennyttä ja tarkastelemaan kriittisesti nykyhetkeä, myös kirittää yhteiskuntaa luomaan visioita, joilla rakennetaan kestävämpää tulevaisuutta.

Palaa otsikoihin