Imperiumin pojasta pikkuvaltion johtajaksi

Pulloposti 22
Alpo Juntunen
Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjän sotilaspolitiikan emeritusprofessori

Johdanto

Vuosikymmenien ajan J.K. Paasikivi on nähty Suomen ulkopolitiikan johtajana, esikuvana ja auktoriteettina myöhemmälle ulkopolitiikalle.  Paasikiven linja nähdään pelkästään Suomen suhteena itäiseen naapuriin. Paasikiven linja ei ole näin yksinkertainen, ja sen pohjalla oli vuosikymmenien kokemus ja jatkuva opiskelu.

Imperiumin poika

Paasikivi syntyi vuonna 1870 suurten imperiumien kukoistusaikana. Tuolloin Iso-Britannia hallitsi puolta maailmaa ja Venäjä toista puolta. Maailmanjärjestys näytti turvatulta, ja pieni Suomi nautti asemastaan edistyksellisenä lapsena ison Venäjän kainalossa. Keisarikunnan ja suuriruhtinaan maan suhteet olivat hyvät ja laajalti uskottiin tilanteen pysyvän vakaana. Paasikiven lapsuus ja kouluvuodet olivat rauhan ja vakaan taloudellisen kasvun aikaa. Hämeenlinnan lyseon koulupoika tutustui kaupungin venäläisen varuskunnan sotilaisiin ja opiskeli venäjää. Jatkaessaan opintojaan Helsingin yliopistossa vuodesta 1890 alkaen hän valitsi pääaineikseen venäjän kielen ja kirjallisuuden. Hänen tavoitteenaan oli historiantutkijan ura, ja sitä varten hän tarvitsi laajan kielitaidon. Venäjän lisäksi hän opiskeli saksaa ja ranskaa. Ruotsi oli tuona aikana Suomen sivistyneistön kieli, jota Paasikivi joutui käyttämään lapsuudesta alkaen. Käytännön venäjäänsä hän paransi vuonna 1891 puolen vuoden harjoittelulla Novgorodissa.

Opintojensa loppuvaiheessa Paasikivi lähti mukaan politiikkaan vanhasuomalaisen puolueen riveissä. Valtiopäivillä hän keskittyi taloudellisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin. Puolueensa linjan mukaisesti Paasikivi toimi hyvien suhteiden ylläpitämiseen Venäjän kanssa. Hän näki Suomen hyötyvän sijainnistaan imperiumin länsilaidalla meren rannalla, josta oli hyvät yhteydet taloudellisesti kehittyneenpään länteen.

Epäilyksen synty ja kehitys

Tuossa vaiheessa oli alkanut kehitys, joka häiritsi imperiaalista rauhaa. Vallankumoukset olivat raunioittaneet Ranskaa, ja Saksassa olivat syntyneet nationalismi ja sosialismi, jotka uhkasivat Euroopan valtiojärjestystä. Kansallisuusaate synnytti Saksan keisarikunnan, joka muutti Itämeren alueen geopoliittisen järjestyksen ja ulotti poliittisen vaikutuksensa Suomeen. Saksalaisuudella oli Suomessa ikivanhat juuret, mutta nyt politiikka konkretisoitui, kun Venäjällä alettiin pelätä Saksaa geopoliittisena kilpailijana ja uhkana. Voimistuva fennomania ja sen vastavoimat eli svekomania synnyttivät jännitteen, jolla oli sisä- ja ulkopoliittisia vaikutuksia. Suomenkielinen Paasikivi pysytteli etäällä kielitaistelusta, jonka hän katsoi heikentävän kansallista yhtenäisyyttä ja huonontavan suhteita länteen. Suomalaisuuteen liittyi karelianismi, johon Paasikivi suhtautui kielteisesti. Hän katsoi sen vaikeuttavan suhteita Venäjään.

Vanhasuomalaista Paasikiveä pidettiin myöntyväisyysmiehenä. Valtiopäivillä hän tähdensi Venäjän näkemysten huomioon ottamista. Hän piti itsenäisyysmiehiä haaveilijoina ja tuomitsi mm. Bobrikovin murhan anarkistisena tekona, joka vahingoitti Suomen ja Venäjän suhteita.

Maailmansota ja sitä seurannut Venäjän vallankumous muuttivat tilanteen. Kapitalisti Paasikivi suhtautui kielteisesti bolševikkeihin ja heitä myötäilleisiin Suomen punaisiin.  Paasikivi katsoi Saksan olevan ainoa tuki punaista vyöryä vastaan ja hän ajoi aktiivisesti saksalaisystävällistä politiikkaa. Saksan kukistuminen muutti jälleen tilanteen. Paasikivi joutui luopumaan pääministerin paikastaan, mutta Venäjän tuntijana hänelle riitti tehtäviä. Tärkeätä oli solmia rauha Venäjän kanssa. Keväällä 1920 Paasikivi nimitettiin Tartossa käytävien rauhanneuvottelujen Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi.

Tarton rauha

Tarton rauha oli Suomen tasavallan ensimmäinen rauhansopimus, ja sillä tuli olemaan keskeinen vaikutus seuraavien vuosikymmenien politiikkaan. Siinä määriteltiin ensimmäisen kerran Suomen itäraja kansainvälisten kriteerien mukaan. Aikaisempi raja oli ollut Venäjän imperiumin sisäinen raja, jolla ei ollut kansainvälisesti tunnustettua merkitystä. Neuvotteluja Paasikivi johti määrätietoisesti realististen näkemystensä mukaan. Realistina hän torjui kansallisromanttisten heimomiesten pyrkimykset ja pyrki toteuttamaan Neuvosto-Venäjän kohtuullisina pitämänsä toiveet. Ne liittyivät Suomenlahden merenkulkuun sekä Suomen ja Pietarin alueen kaupallisiin yhteyksiin sekä rajalinjoihin. Neuvottelujen kuluessa hän joutui toteamaan neuvostovenäläisten  edustavan suurvallan imperialistisia näkemyksiä. Pitkällisten neuvottelujen päätteeksi rauhansopimus solmittiin 14.10.1920. Rauha vakiinnutti maiden väliset suhteet ja sillä oli myönteinen vaikutus Suomen kansainväliseen asemaan.

Suomessa oikeistolaiset ja ”heimoaktivistit” eivät hyväksyneet rauhansopimusta, ja kutsuivat sitä häpeärauhaksi. Paasikiveä nimiteltiin ”ryssänhännystelijäksi” ja isänmaan petturiksi. Historiaan Paasikivi jäi ensimmäisenä suomalaisena rauhan poliitikkona.

”Opiskeluvuodet”

Tarton sopimuksen jälkeen Paasikivi vetäytyi päivänpolitiikasta ja keskittyi Kansallis-Osake-Pankin johtamiseen ja opiskeluun. Sodan jälkeisten rauhansopimusten seurauksena Eurooppa muuttui. Imperiumien hallitsemasta maanosasta tuli pikkuvaltioiden maanosa. Tätä uutta Eurooppaa Paasikivi alkoi tutkia intensiivisesti. Pääongelma oli, kuinka pikkuvaltiot voivat puolustautua suurvaltoja vastaan. Paasikivi uskoi suurvaltojen valtapyrkimysten vahvistuvan sotaväsymyksen mentyä ohi.

Ennen maailmansotaa Euroopassa oli vain yksi vakiintunut pikkuvaltio - Sveitsi. Sen historiaa, alueellista kokonaisuutta, elinkeinoja ja suhdetta naapureihin Paasikivi tutki kirjallisuuden avulla. Paasikivi uskoi Sveitsillä olevan jotain Suomelle annettavaa. Belgia ja Hollanti olivat pieniä imperiumeja eivätkä siksi käyneet esikuvaksi Suomelle. Balkanin valtiot kiinnostivat Paasikiveä, mutta hän katsoi ne historialtaan ja sosiaaliselta rakenteeltaan vieraiksi Suomelle. Baltian maita hän piti kehittymättöminä Suomeen ja Skandinaviaan verrattuna. Euroopan uusista valtioista Tšekkoslovakia kiinnosti eniten Paasikiveä ja hän arvosti maan ”perustajaa” Tomas Masarykia. Kuten Suomi Tšekkoslovakia oli vapautunut imperiumista ja oli vanha sivistysmaa.

Poliittisen jännityksen lisääntyessä Paasikivi nimitettiin Suomen Tukholman lähettilääksi 1936. Hän halusi lähentää Suomea ja Ruotsia toisiinsa sekä toi esille ajatuksen pienten valtioiden lähentymisestä. Vuonna 1938 hän laati pääministeri A.K. Cajanderin suostumuksella muistion pienten valtioiden lähentymisestä ja tulevaisuuden yhteistyöstä. Vain yhteistyöllä voitiin vastustaa suurvaltojen hegemoniapyrkimyksiä. Muistio ei herättänyt kiinnostusta. Suomen ulkopoliittinen johto luotti Kansainliittoon. Ruotsalaiset eivät innostuneet pienten yhteistyöstä. Ruotsi ei ollut pikkuvaltio, vaan ikivanha kuningaskunta, eikä halunnut tulla verratuksi uusiin pikkuvaltioihin. Päiväkirjassaan Paasikivi totesi pienten valtioiden taustat ja pyrkimykset erilaisiksi. Tuolloin Hitlerin toiminta oli johtanut Euroopan tasapainottomaan tilaan.

Oppi varmistuu politiikaksi

Hitlerin ja Stalinin politiikalla oli yhteisenä piirteenä suurvaltamenteliteetti, joka ei kunnioittanut pieniä ja heikkoja. Suomen aseman käytyä tukalaksi Paasikivi määrättiin johtamaan neuvotteluja Stalinin kanssa. Voimasuhteiden epätasaisuuden tähden hän pyrki neuvotteluin ja myönnytyksin pelastamaan Suomen aseman. Paasikiven mukaan neuvottelut epäonnistuivat, koska hän ei saanut Suomen hallitukselta valtuuksia sopia kompromisseistä Neuvostoliiton johdon kanssa. Poliitikot olivat riippuvaisia kansan mielialoista ja reaktioista. Paasikiven mielestä kansan johtajiksi valittujen henkilöiden on kannettava vastuunsa, vaikka se olisi ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. Suomessa olisi tullut ymmärtää suurvalta Venäjän mentaliteettia ja tavoitteita. Kriisitilanteissa paperille kirjatut sopimukset eivät merkitse mitään, jos ne ovat suurvallan etujen vastaiset. Missään tilanteessa pikkuvaltion ei pidä lamaantua, vaan on pyrittävä aina selviämään ongelmista. Maailman politiikan myrskyihin ei pidä jäädä yksin, vaan on haettava tukea ja liittolaisia.

Sodan puhjettua nämä Paasikiven opit saivat arvostusta, mutta niiden noudattaminen talvella 1939-1940 oli myöhäistä. Johtaessaan Suomen valtuuskuntaa rauhanneuvotteluissa Paasikivi joutui noudattamaan hallituksen tiukkoja ohjeita, jotka eivät antaneet tilaa kompromisseille.

Saavutukset

Rauhansopimuksen jälkeen Paasikivi jäi Moskovaan Suomen lähettilääksi ja seuraavien kuukausien kuluessa hän opiskeli Neuvostoliittoa. Stalinin diktatuurin oloissa maahan tutustuminen oli tiukasti rajoitettua, mutta keskusteluissa neuvostojohtajien, virkamiesten ja diplomaattien kanssa sekä kirjallisuuden avulla hän syventyi neuvostomaahan ja sen elämään siinä määrin, että jopa Molotov hämmästeli hänen tietojaan. Paasikiven mukaan Saksan ja Neuvostoliiton suhteet olivat vakaat eikä hän uskonut konfliktiin maiden välillä. Monen muun tarkkailijan tavoin hän ei uskonut Hitlerin vievän maataan kahden rintaman sotaan.

Jatkosodan ajaksi hän joutui syrjään politiikasta ja vetäytyi kirjallisiin töihinsä. Vasta 1944 keväällä sodan lopputuloksen näyttäessä kääntyvän akselivaltojen tappioksi Paasikiveä tarvittiin jälleen.

Pääministerinä ja presidenttinä hän sovelsi vuosikymmenien kuluessa hankkimiaan taitoja.

1. Voittoisa Neuvostoliitto oli tärkein naapuri, jonka etuja ja näkökohtia oli kunnioitettava. Nöyristelyyn ei pidä sortua. Kun kyseessä on Suomen valtiolliset ja kansalliset edut, niistä on ehdottomasti pidettävä kiinni.

2. Bolševismi ja kommunismi ovat Suomeen sopimattomia ja ne on torjuttava jyrkästi. Siksi kotikommunistit on pidettävä ojennuksessa.

3. Historialtaan ja kulttuuriltaan Suomi kuuluun demokraattisiin pohjoismaihin, joista Ruotsi on meidän läheisin ja turvallisen naapurimme.

4. Suojataksemme maatamme Neuvostoliiton vaikutuksilta meidän on kehitettävä yhteyksiämme läntiseen maailmaan.

Näitä neljää teesiä on pidettävä pätevinä tänäkin päivänä. Paasikivi oli valmis muuttamaan näkemyksiään tilanteiden mukaan, mutta perusnäkemykset jäivät olemaan.

Suomessa eräät ovat perustelleet kielteistä Nato-näkemystään Paasikiven linjalla. He eivät tunne Paasikiven ajattelua ja toimintaa. Vuosikymmenien ajan Paasikiven tavoitteena oli vahvan tuen saaminen idän painostusta vastaan ja luottamuksen herättäminen lännessä. Politiikallaan Paasikivi vakiinnutti Suomen aseman pohjoismaisena demokratiana. Tätä ”Paasikiven linjaa” ovat hänen seuraajansa menestyksellisesti jatkaneet.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin