Banneri Julkaisut

Pulloposti

Pulloposti on Itämeren alueen kehitykseen keskittyvä kolumnisarja, joka rantautuu sähköpostitse jo noin 10 000 suomalaiselle. Päätoimittajana toimii professori, johtaja Kari Liuhto (kari.liuhto@utu.fi).




17.11.2022 9.00

Heijastuksia Ukrainasta

Pulloposti 68
Antti Paronen
Apulaissotilasprofessori, majuri
Maanpuolustuskorkeakoulu

Sota Ukrainassa on palauttanut kansainvälisen yhteisön mieliin sen ikävän tosiasian, että informaatiovaikuttamisen, kyberoperaatioiden ja hybridimäisten keinojen käyttämisen aikakaudella sodan luonne kylmine kasvoineen voi todellakin ilmetä panssarikiilojen tunkeutumisina syvälle kansallisvaltion maaperälle, panssarintorjuntapartioiden taisteluna näitä vastaan, tykistöaseiden tuhovoimana ja varsin perinteisesti mitattavissa olevina menestyksen ilmentyminä. Näitä ovat venäläiselle hyökkääjälle olleet sellaiset asiat kuin Ukrainan kansallisen päätöksenteon kiistäminen ja vallan vaihtaminen maassa, Ukrainan puolustusvoimien taistelukyvyn kiistäminen sekä luonnollisesti oman suorituskyvyn osoittaminen sotilaallisella voimankäytöllä. Venäjä on epäonnistunut näissä kaikissa. Puolustaja taas käy omaa eloonjäämiskamppailuaan, jonka aikana se on pyrkinyt tuottamaan niin merkittävästi tappioita maahan hyökänneille venäläisille joukoille, että niiden pyrkimykset kohti poliittisia, edellä lueteltuja tavoitteita eivät koskaan olisi saavutettavissa. Tässä Ukraina on onnistunut ja onnistuttuaan antaa odottaa itseltään lisää.

Tätä kolumnia kirjoitettaessa, lokakuussa 2022, onkin aloite tiukasti ukrainalaisten joukkojen käsissä. Erityisesti Itä-Ukrainassa syyskuun aikana nähdyt menestykset ovat olleet modernin liikesodankäynnin näkökulmasta lähes hengästyttäviä. Ukrainalaiset joukot kykenivät varustamaan ja keskittämään alueelle merkittävän taisteluvoiman, muodostamaan tiedustelullaan tarkan tilannekuvan ja käytännössä romahduttamaan venäläisen rintaman Harkovan kaupungin alueella ja erityisesti sen kaakkoispuolella. Lokakuun alussa taas olemme saaneet nähdä merkittäviä onnistumisia Hersonin suunnassa, jossa venäläistä Dnepr-joen yli luotua sillanpäätä vastaan hyökätään menestyksekkäästi.  

Ukrainan vastarinta onkin osoittanut olevansa kyvykäs heräämään yhdennellätoista hetkellä, tuottamaan valtionsa eloonjäämistä uhkaavalle hyökkäysvoimalle niin merkittäviä tappioita, että eri esikunnissa ja sotilasopetuslaitoksissa ympäri maailman tappiolukuja tulkiten esitetään perusteltuja toteamuksia siitä, kuinka Venäjän maavoimien välittömän valmiuden joukot on lyöty Ukrainassa, ne eivät enää kykene suorittamaan niille uskottua tehtävää ja niiden taistelu on kääntynyt valtaamillaan maa-alueilla käytäväksi viivytystaisteluksi. Reseptissä tähän on ukrainalaisten itsensä esittämän tulkinnan mukaan ollut kaksi keskeistä ainesosaa: korkea maanpuolustustahto ja läntinen aseapu. Nämä tekijät yhteisvaikutuksessa sen kanssa, että liikekannallepanossa on mitä ilmeisimmin saatu tuotettua hyökkäystehtävissä käytettäviä joukkoa, ovat mahdollistamassa silmiemme edessä levittyvää sotilaallista menestystä.

Ukrainan sodan helmikuussa 2022 alkaneella, täysmittaisen maahantunkeutumisen vaiheella on ollut merkittäviä seuraamuksia myös eurooppalaiselle turvallisuusympäristölle. Kuten jo kahdeksan vuotta käynnissä olleen sodan ensimmäisinä vuosina, on strateginen polttopiste kääntynyt tälläkin kertaa Itämeren alueelle. Vaikka täällä emme onneksemme näekään täysimittaisen sodan ilmentymiä, on selvää, että esimerkiksi Suomen ja Ruotsin jättämien Nato-jäsenyyshakemusten, niiden käsittelyn ja maidemme saamien turvatakuiden myötä Itämeren alueen odotettava muutos Naton sisämereksi on oman aikamme kannalta pysyvällä tavalla muokkaamassa alueen turvallisuusympäristön luonnetta. Akuutteina ilmentyminä mainituista takuista ovat esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian joukkojen harjoittelu suomalaisten joukkojen kanssa, lukuisat alusosastojen vierailut ja operointi Itämerellä sekä yhdysvaltalaisen pommikonekaluston yhteistoimintakyvyn osoittaminen Ruotsin ilmavoimien kanssa. Toisin sanoen Itämeren alueella ovat Suomi, Ruotsi ja Baltian maat saaneet Nato-jäsenyyshakemusten jättämisen myötä erityisesti kahden läntisen ydinasevaltion hyväntahtoisuuden osoitukset osakseen ja näin vahvistaneet omaa puolustustaan tavalla ja mittakaavalla, jota ei vielä olla Pohjolassa nähty.

Strategisen polttopisteen kääntyminen ei luonnollisestikaan tapahdu yksipuolisesti. Onkin odotettavissa, että Venäjä vastaa läntisen näkyvyyden lisääntymiseen merellä, joka sen johdon muistikuvissa oli kovin pitkään omassa tiukassa valvonnassaan ja jonka alueen maat maa-alueineen voidaan sen suunnittelupöydillä nähdä Pietarin puolustuksen kannalta erityisen tärkeiksi.

Apulaissotilasprofessori, majuri Antti Paronen palvelee Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksella. Hänen opetusalansa on Tulevaisuuden sotataito. Tutkimuksessaan Paronen tarkastelee Maasodankäynnin tulevaisuutta, symmetrisen ja epäsymmetrisen sodankäynnin suhdetta seuraa päivittäin Ukrainan sodan käänteitä.


Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.


Palaa otsikoihin



Henkilötietolain mukainen rekisteriseloste.



Lisää aiheesta

Ota yhteyttä