Pulloposti
Pulloposti on Itämeren alueen kehitykseen keskittyvä kolumnisarja, joka rantautuu sähköpostitse jo noin 10 000 suomalaiselle. Päätoimittajana toimii professori, johtaja Kari Liuhto (kari.liuhto@utu.fi).
1.7.2021 9.00
Hauki
Pulloposti 28
Antti Rönkä
Kirjailija
Saaristossa yhteysaluksen postilaiturin vieressä oli kaislikko, josta sai kesäisin haukia. Kerran saimme isoisän kanssa kuusi haukea kuudella peräkkäisellä heitolla. Yksi niistä oli yli viisikiloinen
järkäle, epätodellinen hirviö, se sätki haavissa avoveneen pohjalla punainen Nilsmasterin vaappu
syvällä ammottavassa kidassa sahalaitaisten hampaiden seassa. Isoisä löi kalaa puukolla päähän ja teititteli sitä: ”Te ootte niin ahnaasti syönyt…” Takanamme avautui kimaltava ulappa, jota jatkui maailman utuisiin ääriin asti. Mahassa tuntui putoavaa huimausta, kun ajatteli, että jos vetäisi moottorin käyntiin ja ajaisi ulapalle, päätyisi lopulta Ruotsiin. Tai vielä kauemmas.
Usein uistimien koukkuihin tarttui levää eli ”ruohoa”, niin kuin me isoisän kanssa sanoimme. Korallia muistuttava rakkolevä oli isoisän mukaan hyvä merkki. Se tarkoitti, että meri voi hyvin. Rakkolevää huojui tuuheina pensaikkoina mökin rannassa, silokallioihin kasvaneena. Limaisenvihreä, naavan näköinen ”ukonparta” sitä vastoin merkitsi rehevöitymistä. Sitä piti nyppiä uistimesta pitkään, ennen kuin koukku oli taas puhdas.
Kun tulin vanhemmaksi, alkoi tuntua, että haukia sai vähemmän. Uistelimme isoisän kanssa postilaiturin kaislikkoa edestakaisin, mutta edes Nilsmasterin punaiseen vaappuun ei napannut. Aamuisin kävelin mökkirannan kalliolle nostamaan tyhjän, ukonpartaisen katiskan. Verkkoja ei viitsinyt edes laskea. Ongella sai ehkä lahnan tai pari. Isoisä sanoi, että kalat olivat paenneet helteitä syvemmille vesille.
Loppukesästä mökin laiturin viereen kerääntyi sammalenväristä puuroa, sinilevää. Kun saunasta kävi uimassa, isoisä sanoi ettei saanut sukeltaa, ja jälkeen päin merivesi piti huuhtoa huolella pois. Naapurimökin isä vei lapsiaan uimaan veneellä kauemmas ulapalle, jossa sinilevää oli vähemmän.
Eräänä iltana katsoimme mökin tuvassa matkatelevisiota, josta tuli sattumalta Itämerestä kertova dokumentti. Kuvausryhmä sukelsi jossain Liettuan rannikolla, vesi oli tumman vihertävää. Kuvaaja lähti seuraamaan turskaa, jonka kyljessä oli kasvain, suuri valkoinen patti. ”Lähdimme seuraamaan turskaa”, dokumentin kertojaääni sanoi, ”tuntui, kuin se olisi halunnut näyttää meille jotain.” Turska johdatti sukeltajat meren pohjaan, jossa lojui kodinkoneita, ruosteisia metallisäiliöitä ja kuolleita kaloja.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä harvemmin kävin saariston mökillä. Saattoi mennä kokonainen kesä niin, etten käynyt siellä kertaakaan.
Sinä kesänä kun täytin kahdeksantoista, olin kuitenkin taas mökillä käymässä. Ajelin yksin isoisän veneellä ja päätin käydä postilaiturin kaislikolla heittelemässä. Melko pian, ehkä jo viidennellä heitolla, nappasi. Vapa tärisi ja taipui, ja tunsin samaa lapsenomaista jännitystä kuin vuosia sitten, samaa kutkuttavaa tunnetta, että merestä saattaa nousta nyt mitä tahansa, vaikka lohi.
Kalan hopeinen kylki välkähti veneen vieressä. Ohjasin sen haaviin ja nostin sätkivän saaliin veneeseen. Petyin, kun kala paljastui haueksi. Pian kuitenkin huomasin, ettei se ei ollut mikään tavallinen hauki: sillä oli kyljessään suuri, vaaleanpunainen kasvain, kuin kasa vispipuuroa. Katsoin vaistomaisesti muualle, kauas horisonttiin. Muistin turskan, jonka olin nähnyt Itämerestä kertovassa dokumentissa. Ajattelin, että hauki oli tullut jätteiden seasta, paikasta, jonka turska oli halunnut näyttää.
Irrotin uistimen hauen suusta irvistellen, silmiä siristäen. Isoisän kanssa olimme säästäneet saaliimme syötäväksi, mutta tämän hauen päästin takaisin mereen. Se luikahti pinnan alle ja kellui hetken liikkumatta, kunnes potkaisi syvyyksiin.
Kesän jälkeen isoisä kuoli ja saariston mökki myytiin. En ole sen kesän jälkeen kalastanut missään. Isoisä oli kuollessaan 73-vuotias, ja sen ikäiset ihmiset saattavat kuolla. Se on surullista, mutta luonnollista. Lapsena olin kuitenkin ajatellut, että vaikka ihmiset kuolevat, meri on ikuinen. Mutta nyt merikin näytti tekevän kuolemaa, ja sen kuolema oli tapahtunut omien silmieni edessä, minun elinaikanani. Se ei ollut pelkästään surullista. Se oli jotain pahempaa.
Lisää aiheesta
Ota yhteyttä
- Terhi Luukkainen, viestintäpäällikkö