Gröna män på ön

Pulloposti 28
Roope Lipasti
Lietolainen kirjailija, joka rakastui ulkosaaristoon

Helposti tällainen Turussa ikänsä asunut maakrapu kuvittelee, että kun on käynyt Ruisrockissa seisomassa rantavedessä, tietää millaista saaristossa on. 

Hah! Hah! Ja vielä kerran hah!

Kävimme nimittäin viime kesänä Brändössä, joka on saari melko lähellä Ahvenanmaata. Tuttavapariskunnalla on siellä, hankalien yhteyksien päässä, ollut mökki kohta parikymmentä vuotta. Yhtä kauan on ollut puhetta, että tulemme joskus kylään. Nyt se sitten tapahtui ja matka oli kuin olisi ulkoavaruudessa käynyt. 

Siellähän oli ihan järjettömän kaunista ja ihmeellistä! Loputtomat pienet katajasaaret, mutkittelevat kapeat tiet, jotka kulkivat saarelta toiselle pengerryksiä pitkin, meri joka oli välkkyvä ja paljon kirkkaampi kuin Aurajoen suulla Turun jätevedenpuhdistamon tietämillä. 

Puhumattakaan ihastuttavista pienistä kauppapuodeista, joista sai kaiken tarpeellisen ja joissa kilo juustoa maksoi vaivaiset 20 000 euroa. 

Ei siis mikään ihme, että sellaisessa idyllissä ollaan hieman sisäänpäin lämpiäviä ja katsotaan muualta tulleita aavistuksen nenänvartta pitkin: että aiottekos tulla viemään meidän idyllin? Samasta syystä Ahvenanmaalta ei kukaan tavallinen kuolevainen saa edes ostaa tonttimaata. Pitää olla sukujuuret sipsitehtailijoihin ennen kuin se onnistuu.  

*

Brändöhön mentiin Kustavin kautta, josta otettiin lossi ja sen jälkeen vielä yhteysalus. Aika moni teki matkaa polkupyörällä enkä ihmettele: fillarilla pääsee juuri sopivan hiljaa voidakseen nauttia saaristosta niin että se tuntuu munaskuissa saakka. 

Luulen, että yksi kivoimmista kotimaanmatkoista olisi ajaa pyörällä saariston läpi Maarianhaminaan saakka. Ehkäpä tänä kesänä saan sellaisen retken tehtyä. Ellei jaksa polkea edestakaisin, niin paluu Turkuun onnistuu myös ruotsinlaivalla, joka sekin on oiva tapa nähdä merta ja saaristoa, kunhan vain muistaa tulla aina välillä bingosta ulos maisemia ihailemaan. 

*

Matka henkilöautollakin oli kyllä ikimuistoinen. Ahvenanmaan saaristo muistuttaa monella tavalla Lappia. Maisemissa on samaa karuutta ja kauneutta. Myös henkisesti niissä on yhtäläisyyksiä. Muun muassa omistamisen konsepti on siellä erilainen kuin mantereella. Brändössä juuri kellään ei esimerkiksi ole omaa saarta. Sehän olisi naurettavaa. Sen sijaan kaikilla on vähintään 30 saarta, koska niitähän piisaa. 

Ja tietenkin mentaliteettiin kuuluu, että ihminen - etenkin mies - joka ei kalasta ja nauti siitä, on paikallisten mielestä lähinnä oikeustoimikelvoton. Tämä on minun näkökulmastani kurjaa, koska kalastus on asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Istua nyt rannalla tai veneessä tuntitolkulla vapa kädessä ja kuvitella tekevänsä jotain tähdellistä. Pahinta on jos saa kalan, sillä siitä on pelkkää vaivaa kun se pitää perata ja valmistaa. Vielä pahempaa tietenkin on jos saa monta kalaa, jolloin tragediakin on moninkertainen. 

*

Aika hyvän kuvan kalastuksen tärkeydestä saa Brändön turistisivuilta, joilla ei juuri näy konsertti- tai teatterimainoksia, mutta sen sijaan terveydenhoitaja muistuttaa, että ”Hei kalastajat, jos saatte koukun kehoonne: älkää katkaisko sitä, se vain vaikeuttaa sen poissaantia”.

Luonnollisesti myös metsästys on niillä maailman nurkilla perustaito, eikä ihan kaikkiin säädöksiinkään suhtauduta ihan niin vakavasti kuin mantereella, sillä virkavaltaa ei ole lähimmän sadan kilometrin säteellä. Jos merivartiosto joskus tuleekin kylään, niin whatsapp-ryhmät nopeasti kielivät, että ”Gröna män på ön”. 

Ei ihme siis että tunsin oloni siellä jotenkin kotoisaksi. Pieni systeeminvastaisuus on aina enemmän kuin paikallaan. Saaristolaisethan ovat aika punk! 

Palaa otsikoihin