Euroopasta avautui ja läimähti kiinni

Pulloposti 47
Sergei Šelin
Toimittaja

Pullopostin kesäsarjassa keskitetään katse Venäjään, sen historiaan ja maan nykytilanteeseen.

Moskovan suhteet Eurooppaan huonontuivat 20. vuosisadan toisella vuosikymmenellä nopeasti. Mutta näinä samoina vuosina Itämeren alueen maat avautuivat tavallisille venäläisille laajemmin kuin koskaan historiassa. Mutta sitten ne menivät kiinni vauhdilla, jota ei oltu nähty sataan vuoteen. Jos Pietari Suuren valloituksia Baltiassa nimitetään ikkunan lyömiseksi auki Eurooppaan, niin mikään ei estä pitämästä Venäjän nykyisiä Itämeren alueen naapureita (Suomea, Viroa, Latviaa, Liettuaa ja Puolaa) ikkunoina Euroopasta. Luoteisen Venäjän asukkaiden halu ja mahdollisuudet katsoa näihin ikkunoihin saavutti huipun viime vuosikymmenen toisella puoliskolla.

Moskovan käännös kylmään sotaan tuli näkyväksi jo 2014, mutta tämä ei katkaissut heti ruohonjuuritason inhimillisiä yhteyksiä ja intressejä. Rajan sulkeutumista covidin takia (2020) pidettiin ensin harmillisena väliaikaisena taukona. Ja vasta helmikuussa 2022 ymmärrettiin, että se oli alkusoitto uuteen kylmään sotaan. Tavallinen venäjänmaalainen muistaa äskeisten Itämeren naapurien avoimuuden katkaistuna kultakautena. Kerron kahdesta ”ikkunasta”, jotka olivat eniten levällään: Suomesta Pietarin kanssa sekä Puolasta ja Liettuasta Kaliningradin kanssa.

Viimeisenä covidia edeltäneenä vuonna 2019 Suomen pääkonsulaatti Pietarissa meni ylivoimaisesti ensimmäiselle tilalle maailmassa Schengen-viisumianomusten vastaanottamisessa (644 tuhatta). Kaikkien EU-maiden lähetystöt Moskovassa, Pekingissä ja Delhissä jäivät selvästi jälkeen. Lähes kaikki anomukset hyväksyttiin. Venäjänmaalaiset (joista ylivoimaisesti suurin osa oli pietarilaisia) tekivät vuonna 2019 Suomeen 3,7 miljoonaa matkaa. Osapuilleen joka kolmas viisimiljoonaisen kaupungin asukas vieraili Suomessa edes joskus ja sadat tuhannet matkustivat sinne säännöllisesti. Monet tottuivat viettämään siellä lomia ja viikonloppuja. Viikonvaihteessa Helsingin keskustassa kuuli venäjää lähes yhtä paljon kuin suomea. Erityisen halukkaasti Suomesta tuotiin ruokaa. Venäjän viranomaisten asetettua pakotteita Euroopan unionin elintarvikkeille (2014) mielenkiinto yksityisiin suomalaisen ruoan ostoksiin kasvoi vielä enemmän. Matkustaminen sinne tuli yhä helpommaksi. Suomen rajalle saattoi ajaa kahdessa ja puolessa tunnissa henkilöautolla tai bussilla. Ja matka Helsinkiin hyvin suositulla Allegro-pikajunalla (kulki 2010 – 2020 ja joulukuusta 2021 maaliskuuhun 2022) kesti kolme ja puoli tuntia. Ymmärtääkseen tämän junan tärkeyden ja etuoikeutetun aseman pitää tietää, että sen lisäksi Venäjällä on vain yksi huippunopea juna – Moskovan ja Pietarin välillä. Säännöllisistä Suomen-matkoista tuli osa pietarilaista elämäntapaa. Mutta ei pitkäksi aikaa, kuten nyt on osoittautunut. Jotakin samanlaista ja vieläkin radikaalimpaa – mitä tulee eurooppalaisten naapurien avoimuuden asteeseen suhteessa venäjänmaalaisiin – tapahtui Kaliningradissa.

Liettuan ja Puolan väliin puristuneen Kaliningradin enklaavin perusti Stalin vallatun itä-Preussin tilalle. Sen sijainti on Venäjälle ainutlaatuinen. Kaliningrad sijaitsee aivan Itämeren alueen sydämessä. Tämä kaupunki on yli kolme kertaa lähempänä Vilnaa, Riikaa tai Varsovaa kuin Moskovaa. Berliiniin on sieltä 600 km, 7-8 tuntia autolla. Lähimpään venäläiseen aluekeskukseen Pihkovaan taas on 800 km. Se on kauempana Kaliningradista kuin Kööpenhamina. Vaikka Kaliningradin alueen asukkaat (1 miljoona) ovat neuvostosiirtolaisten jälkeläisiä viimeisten 75 vuoden ajalta, on heidän kiinnostuksensa tämän alueen eurooppalaista menneisyyttä kohtaa varsin suuri. Vuonna 2013 vain 69 prosenttia Kaliningradin asukkaista halusi säilyttää sen nykyisen neuvostonimityksen. Muut kannattivat muita versioita, siinä luvussa 14 prosenttia historiallista nimeä ”Königsberg”. Tämän jälkeen kyselyt kiellettiin ja kaupungin nimenvaihdoksen käsittely julkisesti tuli rangaistavaksi.

Mutta enklaavin realiteetit eivät ole peruutettavissa. Monet täällä syntyneet eivät ole käyneet kertaakaan ”mantereella”. Sen sijaan joka kolmannella oli 2010-luvun lopulla Schengen-viisumi, jolla hän matkusti Liettuaan ja Puolaan. Erityisen suosittu tuli vuodesta 2012 käytetystä MPP-korteista (”paikallisen rajaliikenteen korteista”), joilla kaliningradilainen saattoi matkustaa Puolaan ja puolalainen enklaaviin. Pian MPP:llä tehtiin vuosittain jo 3,5 miljoonaan Puolan rajan ylitystä, suunnilleen yhtä paljon kummaltakin puolelta. Suuri osa enklaavin asukkaista tottui ostamaan puolaisia elintarvikkeita, jotka olivat selvästi halvempia kuin venäläiset, huonekaluja ja muita tavaroita, sekä yksinkertaisesti lomailemaan tuntien olevansa Euroopassa. Vielä pari vuotta sitten hyvinkin puolet elintarvikkeista enklaavissa olivat Puolassa valmistettuja huolimatta pakotteista. Vastaavasti puolalaiset ostivat halpaa kaliningradilaista bensiiniä. Mutta idylli ei kestänyt pitkään. Kylmä sota oli kiristymässä. Jo 2016 Puolan viranomaiset jäädyttivät ”väliaikaisesti” MPP-järjestelmän. Keskustelut sen palauttamisesta hiipuivat vähitellen. Sitten laskeutui covid-esirippu, nyttemmin - rautaesirippu.

Uudessa todellisuudessa ei ole tilaa Euroopasta Venäjälle avatuille ikkunoille. Itämeren valtiot, jotka kaikki Putin on listannut ”epäystävällisiksi”, omaksuvat uusia rooleja. Esimerkiksi Latviasta on tullut Venäjällä epäsuosioon joutuneen lehdistön keskittymä. Ensimmäisenä Riikaan asettui Meduza (2014), jonka perustivat Venäjällä murskatun hyvin suositun Lenta.run toimittajat. Myöhemmin, erityisesti vuodesta 2020 lähtien sinne muodostui kokonainen oppositiolehtien siirtokunta – niin vastaperustettujen kuin emigraatioon karkotettujenkin. Suurin osa riippumattomista toimittajista on viime kuukausien aikana pakotettu lähtemään Venäjältä ja monet heistä valitsivat Riian. Lähes kaikki Latviassa rekisteröidyt julkaisut on viime vuoden aikana julistettu Moskovassa ”ulkomaisiksi agenteiksi” tai ”ei-toivotuiksi organisaatioiksi” ja sitten blokattu. Mutta estoista huolimatta niitä voi lukea, ja niillä on yleisö Venäjällä. En luettele niitä ollakseni aiheuttamatta hankaluuksia. Mutta siteeraan (https://rus.lsm.lv/statja/novosti/analitika/s-latviyskimi-chinovnikami-prosche-razgovarivat--glavred-rossiyskogo-mass-media.a453041/) Kirill Martynovia, vastaperustetun julkaisun ”Novaja gazeta. Jevropa” päätoimittajaa: ”Emme ole tulleet pyytämään almua, me tulimme yrittääksemme tehdä työtä ja olemme jo aloittaneet. Ja meillä on hyvät toiminnalliset suhteet Latvian viranomaisten kanssa, ja jotenkin sanoisin jopa inhimilliset. Koska minun on helpompi keskustella heidän kanssaan – kaikkiaan minun on Euroopassa helpompi keskustella kaikkien kanssa kuin venäläisten niin sanottujen eliittien kanssa, Venäjän viranomaisten kanssa…” Eikä tämä ole sanottu vain toimittajista eikä vain Latviassa. Venäjänmaalaisten ”keskusteluja” Itämeren alueen ihmisten kanssa käydään nykyään vain Euroopan puolella rautaesirippua. Venäjän puolella sitä - vaietaan.

Toimittaja Sergei Šelin on työskennellyt viimeksi Pietarissa Rosbaltissa ja sitä ennen Smenassa, Vetšernyi Peterburgissa, Moskovassa Delossa, Novoe Vremjassa, televisiossa ”5 Kanalissa” ja vuonna 2014 tunnetussa Gazeta.russa. Nyt hän asuu Venäjän alueen ulkopuolella.

Artikkelin on suomentanut Jukka Mallinen


Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin