EU tienhaarassa – ’fleksilateraalisella’ kauppapolitiikalla kohti maailmantalouden haasteita

Pulloposti 3
Harri Kalimo
Jean Monnet Chair
Professori, Co-Director, (3E Research Centre, Brussels School of Governance)
Professori, Itä-Suomen yliopisto

EU:n kauppapolitiikka on tienhaarassa. Perinteisesti monenvälisyyttä korostava EU turvautuu yhä useammin kahdenvälisiin kauppasopimuksiin, tai yksinkertaisesti päättää kauppapoliittisista toimistaan yksipuolisesti. Mikä selittää tätä muutosta ja miltä näyttää uuden, toimintaansa juuri käynnistelevän von der Leyen II -komission kauppapoliittinen agenda?

EU:n kauppapolitiikka monenvälisellä eli multilateraalisella tasolla on ollut haasteellista jo pitkään. Maailman kauppajärjestön WTO:n toiminta on halvaantunut usealla saralla. Taustalla on etenkin Yhdysvaltojen tyytymättömyys WTO:n toimintaan ja tuloksena WTO:n heikentynyt kyky valvoa maailmankaupan sääntöjen noudattamista. EU on osallistunut kestävään kehitykseen keskittyviin aloitteisiin, kuten kansainvälistä muovisopimusta koskeviin neuvotteluihin ja fossiilisten polttoaineiden tukien uudistukseen. Järjestelmällisiä uudistuksia WTO:n mukauttamiseksi kauppapolitiikan nykyrealiteetteihin tai ympäristötavoitteisiin ei kuitenkaan ole vielä onnistuttu toteuttamaan.

Kahdenväliset eli bilateraaliset kauppasopimukset ovatkin jo parin viime vuosikymmenen ajan saaneet keskeisemmän aseman EU:n kauppapolitiikassa. Neuvottelut Intian, Indonesian ja Kenian kanssa etenevät, ja hiljattain voimaan tullut EU:n ja Uuden-Seelannin välinen vapaakauppasopimus on monella tapaa uusi virstanpylväs: siinä on täytäntöönpanokelpoisia kestävyyttä koskevia lukuja, jotka liittyvät esimerkiksi Pariisin sopimuksen velvoitteiden täyttämiseen ja alkuperäiskansojen oikeuksiin. Kokonaisuutena tilanne kahdenvälisten sopimusten suhteen on kuitenkin ongelmallinen.  Eteneminen on hidasta, esimerkkeinä Mercosurin ja Australian kanssa neuvotellut kauppasopimukset, jotka juuttuivat kiistoihin kestävästä kehityksestä. Kehitteillä olevat aloitteet, kuten kriittisiä raaka-aineita koskevat alakohtaiset sopimukset, nopeuttavat kyllä tulosten saavuttamista, mutta uhkaavat heikentää kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksia ja pitkän aikavälin ekologisia tavoitteita.

Monen- ja kahdenvälisten kauppapoliittisten sopimusten ongelmien taustalta voidaan mainita kolme tekijää: Yhdysvaltojen ja Kiinan väliset geopoliittiset jännitteet, EU:n heikentynyt kilpailukyky ja globaali ympäristökriisi (De Ville, Happersberger & Kalimo, 2023) Ongelmat saivat Ursula von der Leyenin komission korostamaan EU:n vuoden 2021 kauppapoliittisessa katsauksessa ”avointa strategista autonomiaa”, jossa asetetaan etusijalle johtava asema maailmankaupassa ja EU:n arvojen turvaaminen. EU painottaa vastaisuudessa erityisesti yksipuolisia, unilateraalisia kauppapoliittisia toimenpiteitä. Geopoliittisia jännitteitä heijastelevia yksipuolisia toimia ovat esimerkiksi kriittisiä raaka-aineita koskeva asetus, EU:n kansainvälisen kilpailuaseman kohentamiseen tähtäävät ulkomaisia valtiontukia koskeva asetus sekä hiilidioksidipäästöjen säätömekanismi EU:n ulkorajalla (”CBAM”). CBAM on toki myös toimenpide, jolla EU pyrkii sovittamaan ympäristöjalanjälkeään planeettamme rajoihin, samoin kuin on metsäkatoon liittyvien tuotteiden vientiä koskeva asetus ja direktiivi yritysten kestävään toimintaan liittyvästä huolellisuusvelvoitteesta (”due diligence”).

Erityisen huolestuttavaa on Yhdysvaltojen tulevan presidentin Donald Trumpin kauppapoliittinen kalistelu ja arvaamattomuus. On vaikea kuvitella, miten tiukasti yhteen punoutuneessa globaalissa kauppajärjestelmässä tariffeilla nokittelu voisi johtaa muuhun kuin kaikkien kannalta huonompaan tilanteeseen. Mutta miten EU voi välttää tämän kierteen uhraamatta kilpailukykyään, ympäristöä tai maailmantalouden heikompia toimijoita? Tässä tienhaarassa EU on siirtymässä aiempaa joustavampaan kauppapoliittiseen työkalupakkiin: multi-, bi- ja unilateraaliset instrumentit yhdistävään ’fleksilateraaliseen’ lähestymistapaan (Kalimo et al. 2024), jossa politiikan tavoitteiden tehokas saavuttaminen on esimerkiksi monenvälisyyden periaatetta tärkeämpää.    

Fleksilateraalisessa politiikassa yksipuoliset toimenpiteet ovat tärkeitä kiireellisten kriisien ratkaisemiseksi, mutta ne uhkaavat lisätä kauppapolitiikan hajanaisuutta. Jotta kunnianhimoiset tavoitteet ja oikeudenmukaisuus olisivat tasapainossa, EU:n on kohdennettava CBAM:n kaltaisista EU:n tuloja kasvattavista toimenpiteistä saatavat tulot kehitysmaiden ilmastorahoitushankkeisiin. EU:n tulevissa kauppasopimuksissa taas olisi asetettava etusijalle ympäristön ja yhteiskunnan kannalta hyödylliset kauppavirrat, sisällytettävä sopimusprosessin kattava kestävyysvaikutusten arviointi ja luotava vahvemmat yhteydet monenvälisiin ympäristösopimuksiin. EU:n tulisi myös edistää teknistä ja rahoitusyhteistyötä ja välttää kauppasopimuksissaan ’peililausekkeita’, jotka eivät salli sopimuskumppaneille joustavuutta tavoissa toteuttaa velvoitteensa.

Kansainvälisen yhteistyön elvyttäminen uudistetun WTO:n avulla, tasapainoisten kestävyystavoitteiden edistäminen ja haavoittuville maille annettavan tuen lisääminen ovat edelleen olennaisen tärkeitä – ja myös EU:lle itselleen hyödyksi pidemmällä aikavälillä.  Costa Rican, Islannin, Sveitsin ja Uuden Seelannin hiljattain tekemä uuden sukupolven ACCTS-sopimus ilmastonmuutoksesta, kaupasta ja kestävyydestä – ansaitsee erityisen huolellisen tarkastelun klassisten kauppasopimusten rinnalla. ACCTS:n kaltaisissa kestävissä kauppasopimuksissa asetetaan etusijalle myönteiset ympäristö- ja sosiaaliset nettovaikutukset.

EU:n on oltava fleksilateraalinen edelläkävijä sellaisten kansainvälisten puitteiden suunnittelussa, joilla tuetaan sekä EU:n kilpailukykyä, kaupan vapauttamista, ympäristönsuojelua että sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tällöin kauppapoliittisessa risteyksessä käännytään tielle kohti ennustettavaa, sääntöihin perustuvaa järjestelmää, jolla voidaan vastata maailmanlaajuisiin haasteisiin.

Kolumni edustaa kirjoittajan näkemystä, mikä ei välttämättä vastaa Centrum Balticumin kantaa.

Palaa otsikoihin