Pulloposti
Pulloposti on Itämeren alueen kehitykseen keskittyvä kolumnisarja, joka rantautuu sähköpostitse jo noin 10 000 suomalaiselle. Päätoimittajana toimii professori, johtaja Kari Liuhto (kari.liuhto@utu.fi).
8.7.2021 9.00
Elämäni ruotsinlaivalla
Pulloposti 29
Antti Rönkä
Kirjailija
Seisoin äidin ja isän kanssa peräkannella, huimaavan korkealla, ja katsoin auringossa kimaltavaa Helsinkiä. Tuomiokirkko loittoni hitaasti mutta kutkuttavan varmasti. Puristin nyrkissäni Taxfree- kaupasta ostettua muovista Pokèmon-palloa, jossa oli kirpeitä pastilleja. Laivalla sai syödä karkkia, vaikka oli torstai. Valkoinen vana piirtyi turkoosiin mereen, ja ympärillä vieraat ihmiset puhuivat vieraita kieliä. Olin päässyt kotoa tuppukylästä suureen maailmaan, matkalle kohti vielä suurempaa.Kaikkea oli liikaa, eli kymmenenvuotiaan mielestä täsmälleen sopivasti. Pelikoneita, kauppoja, kiiltäviä käytäviä. Karkkipusseja, joita ei saanut lähikaupasta ja joissa luki jännittävä ”Travel pack” -teksti. Merellinen buffet, katkarapuja, sushia. Laivalla oli karkkipäivä potenssiin kolme. Miksi vanhemmat eivät tajunneet, miten ihanaa laivalla oli? Miksei isä ollut yhtä innoissaan?
Seitsemän vuoden kuluttua laivalla oli edelleen karkkipäivä potenssiin kolme, mutta tällä kertaa karkki oli nestemäistä ja alkoholipitoista. Olen lukion wanhojen risteilyllä, ja täysi-ikäinen, altruistinen ystäväni hakee minulle Cube libre -drinkkejä peräkannen diskossa. Ympärillä kuohuu kihelmöivä, nuoruuden ihanuuksia julistava tunnelma, jota ahmin lapsen katseellani: pussailevia pariskuntia, violetteja valoja, tanssivien vartaloiden siluetteja. Se että laiva on oikeasti laiva, kelluva rakennelma matkalla johonkin konkreettiseen paikkaan, on kaikille toissijaista. Meri on ainoastaan alusta sekoilulle, poissaoloa edustava symbolinen elementti. Kun käy kannella ja tuntee meren tuoksun, sitä oikein hämmästyy, että siinä se meri todella on.
Kului vielä neljä vuotta. Nyt olin laivalla yksin, pimeänä talvi-iltana. En tarkkaan edes muista, miksi olin laivalla. Moottorien etäinen jyrinä täyttää putkaa muistuttavan hytin, tärisyttää muovisia seinäpaneeleja. Taxfree-kaupassa ja kahviloissa vallitsee aneemisen väljä tunnelma, ja baarin nurkassa pianisti soittaa klassikoita tyhjille pöydille. Tajuan, että ”merellinen buffet” on suunnilleen yhtä lähellä merta kuin Särkänniemen viikinkilaiva viikinkejä; pakkasesta sulatetut katkaravut on tuotu thaimaalaisilta viljelmiltä ja levästä tehty ”kaviaari” maalattu väriaineella. ”Happy lobster” -ravintolan muovinen kyltti saa hymyilemään ja kaljalavoja perässään retuuttavat miehet irvistämään. Vihdoin ymmärrän, miksei isä ollut laivalla niin innoissaan.
Viime vuosina on uutisoitu laivayhtiöiden ahdingosta. Skanssen ja Tallinnan vanhakaupunki on nähty, bingo pelattu ja buffetista mennyt maku. Eikä nuoriso enää edes ryyppää. Ja sitten on vielä globaaleja ikävyyksiä, kuten pandemioita ja ympäristökriisejä. Eikö koko sana, ruotsinlaiva, kuulosta jo vitsiltä?
pinnalla myös tulevaisuudessa. Siksi tarvitaan uusia ideoita.
Saimaalla järjestetään norpparisteilyitä, miksei Itämerelläkin voisi tutustua paikalliseen luontoon? Island hoppingia Turun saaristossa? Hurtigrutten-tyyppinen elämysmatka Hangosta Hailuotoon? Purjelaivaristeily?
Lisää aiheesta
Ota yhteyttä
- Terhi Luukkainen, viestintäpäällikkö