Pyöräilin Amsterdamista rannikolle, Zandvoort-nimiseen pikkukaupunkiin. Epätodellisen tasaisen ja suoran maantien jälkeen edessä aukesi hiekkaranta ja syaani, kimmeltävä Atlantti. Kristalliharjaiset aallot kuohuivat rantaan meditatiivisen hengityksen rytmissä ja kurottivat vaahtonsa pitkälle, varpaisiini asti. Jäin tuijottamaan utuisen sinistä horisonttia ja siellä siintäviä purjeveneitä, pieniä valkoisia kolmioita. Elämään kuuluu eksistentiaalinen ahdistus, mutta edessäni avautuva valtameri tuntui eksistentiaaliselta vapautukselta. Meri oli niin suuri, ettei sen rinnalla mikään niin häilyvä ja joka suuntaan sinkoileva ilmiö kuin ihmiselämä merkinnyt mitään. Meri antoi olemassaoloni anteeksi. 

Joitain vuosia myöhemmin kävin Islannissa. Saaren etelärannikolla sijaitsee Vík-niminen kylä, jossa on kilometrien pituinen hiekkaranta. Ranta olisi vaikuttava muutenkin, mutta koska se sijaitsee Islannissa, se on suorastaan ihmeellinen: rannan hiekka on pikimustaa. Jos Víkin hiekkarannalta lähtisi purjehtimaan etelään, saisi purjehtia Etelämantereelle asti ilman, että välissä olisi yhtään maata. Valtavat mainingit ja niiden valkoiset kuohut vulkaanisella, oudosti kihisevällä hiekalla muodostivat yhdessä hämmentävän, apokalyptisen tunnelman. Teräspintainen meri keräsi voimiaan, irvisteli terävillä aallonharjoillaan. Ennemmin tai myöhemmin meri tulisi ja kostaisi, muistuttaisi perusasioista, ihmisen ja luonnon voimasuhteista. Me emme mahtaisi merelle mitään.  

Kaikkien ihmisten pitäisi vähintään kerran vuodessa päästä avomeren äärelle. Asiat saavat uudet mittasuhteet, kun katsoo taivaanrantaan kaareutuvaa ulappaa ja kuuntelee maininkien vyöryvää kohinaa. Harva maisema on yhtä huimaava ja lohdullinen kuin äärettömiin aukeava valtameri.  

Valitettavasti Itämeri on niin pieni ja saaristoinen, ettei siellä tahdo saada kunnon avomerikokemusta. Epäilen, että luonnonmaisema vertautuu kansakuntien henkiseen maisemaan; valtameren rannalla kasvaneet ymmärtävät alitajuisesti oman olemassaolonsa pienuuden, ja tuo pienuuden tunne rentouttaa heitä, saa heittäytymään ja kokeilemaan, onnistumaan ja suvaitsemaan, ajattelemaan että ei tämä ole niin vakavaa. Islannissa on saman verran asukkaita kuin Espoossa, mutta maasta tulee jatkuvasti maailmankuuluja muusikoita, elokuvia ja kirjoja. Norjalaiset onnistuvat kaikessa, mitä yrittävät. Yhdysvaltojen rannikoilla äänestetään demokraatteja, sisämaassa rebuplikaaneja. Onko sattumaa, että kiinnostavia ja edistyksellisiä asioita tapahtuu juuri valtamerten rannikoilla?